Maanantain webinaari teki LeMillin lopulta tutuksi. Kysyin webinaarichatissa tarkennnusta minua jo aiemmin mietityttäneeseen kysymykseen -- mille kouluasteile LeMill on oikein tarkoitettu -- ja sain vastauksen. Kaikentasoinen materiaali on tervetullutta; kuten sivustolla sanotaan. En tiedä miksi, mutta edelleen minusta tuntuisi oudolta laittaa palveluun tarjolle esimerkiksi YO-tasoisia aineistoja. Lieköhän syy siinä että webinaarissa kerrotun mukaan palvelun suunnitteluvaiheessa käyttäjätutkimusta tehtiin pääasiassa perus/toisen asteen opettajien parissa, ja en tähän ryhmään kuulumattomana osaa tuntea Lemilliä omakseni.

Wikiversity sen sijaan tuntuu enemmän omalta paikaltani. Tässä tunteessa voi olla kyse siitä, että palvelua pyörittävä Mediawiki-ohjelmisto on minulle tuttu ympäristö ja toisaalta myös sisällön kannalta niinkin epäolennaisesta asiasta kuin siitä, mikä palvelulle annettu nimi on. Tällä en tarkoita, että LeMill olisi huono nimi, vaan sitä että Wikiversity nimenä herättää mielikuvia sisällöistä, jotka saattaisivat kiinnostaa minunlaistani oppijaa.

Kuten LeMilliin, myös Wikiversityyn voi luoda kaikentasoisia oppiresursseja. (Englanninkielisessä) Wikiversityssä tuntuu kuitenkin olevan runsaimmin kolmannen asteen tasoisia aineistoja sekä kaikenlaisia, varsin mielenkiintoisiakin sisältöjä erilaisiin harrasteisiin ja muuhun ei-formaaliin opiskeluun liittyen.

En tätä kurssia aiemmin ole tutustunut Wikiversityyn juuri muuten kuin etusivua vilkaisten. Tästä pintapuolisesta tutustumisesta minulle on jäänyt päälimmäisenä mieleen sanapari "Toivottoman kaoottinen!" Tutuistuin nyt Wikiversityyn hieman paremmalla ajalla ja mielikuvani alkoi selkiytyä, paljolti varmaankin siksi että tein tällä kertaa opettajille tarkoitetun kiertokäynnin. Kierros selvitti hyvin Wikiversityn toimintaperiaatteita.

Toivoisin kuitenkin Wikiversityyn enemmän rakennetta, kahdella tavalla. Tämän viikon tehtävän yhteyteen linkitetyssä artikkelissa korostettiin sitä, että opiskelun tulisi olla opiskelijoiden näköistä ja heidän tarpeistaan lähtevää. Ongelmana kuitenkin on, että aivan nollapisteestä lähtevä opiskelija ei tiedä mitä hän ei tiedä, eikä osaa kysyä. Tällöin opettajan taidolla on merkitystä; l. opettajilla tulisi olla ymmärrystä siitä, kuinka jonkun asian opettaminen tulisi strukturoida. En tiedä, olisiko Wikiversityyn mahdollista luoda jonkinlaisia opetettavasta aiheesta riippumattomia rakenteita, joiden avulla jostain aiheesta paljon tietävät, mutta opetustaidostaan epävarmat asiantuntijat voisivat saada esitettyä tietämystään kurssin kohderyhmälle sopivassa muodossa ja järjestyksessä.

Wikiversitystä tulisi myös ymmärrettävämpi (l. selkeämpi, helpompi navigoida ja yhdistellä sisältöjä), jos alustana toimivaan Mediawikiin asennettaisiin sisällön rakenteistamisen mahdollistava Semantic Mediawiki -laajennoskokoelma. Voi tosin olla, että jo nyt Mediawikin tekstinmuotoilua oudoksuvat käyttäjät kavahtaisivat rakenteisuuden lisäämistä; tosin paljon tästä voisi tapahtua konepellin alla siten, ettei sisältöä laativan henkilön tarvitse nähdä nykyistä enemmän vaivaa.

Tämän viikon tehtävään kuului johonkin oppiresurssiprojektiin osallistuminen; lopuksi hieman siitä . Rakentelin suomenkieliseen Wikiversityyn alun itseopiskeluaineistosta, jonka tarkoituksena on rohkaista yhteiskuntatieteilijöitä tutustumaan avointa koodia olevaan R-tilasto-ohjelmistoon. Aineisto on tarkoitettu täydentämään Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston KvantiMOTV-oppiresurssia. KvantiMOTV-aineistoon kuuluu joukko hyvin laadittuja harjoitustehtäviä, joiden läpikäynti on neuvottu maksullista SPSS-ohjelmaa käyttäen. Tässä itseopiskeluaineistossa näytetään, kuinka samat analyysit voidaan tehdä R:llä.

En ole kysynyt Tietoarkistosta lupaa oppiresurssiprojektin aloittamiselle, mutta ajattelin vinkata asiasta heille, mikäli nyt alkuun saatetusta aineistosta syntyy jotain käyttökelpoista.

Edellisessä kurssipostauksessa tarkoituksenani oli kokeilla tehtävänannossa listattujen avointen oppiresurssiprojektien luokittelemista Tuomen raportissaan hahmotteleman kolmitasoisen mallin mukaan. Tuomen mukaan oppiresurssien avoimuudelle voidaan määritellä kolme tasoa. Tasot ovat järjestyksessä

1. Pääsy ja saavutettavuus
2. Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti
3. Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen

Vaikka esimerkkiprojektit ovatkin tekniseltä toteutukseltaan, oppiresurssien muodoltaan tai kohderyhmältään toisistaan poikkeavia, kolmitasoisen mallin mukaan ryhmiteltynä ne eivät juuri eroa toisistaan. Kakkostason kriteerinä olen pitänyt sitä, että oppija voi käyttää resurssia halutessaan myös formaalin tutkinnon hankintaan.

	Taso 1	Taso 2	Taso3
MIT OpenCourseWare	X		X
OpenCourseWare Consortium	X		X
OpenLearn	X	X(*)	X
LeMill	X		X
Connexions	X		X
Wikiversity	X	X(**)	X

Kaksi taulukon solua olen merkinnyt tähdin -- niistä hieman myöhemmin.

Esimerkkiprojekteista MIT OCW ja Opencourseware-konsortioon kuuluvien yliopistojen kurssit ovat itselleni kaikkein tutuinpia, etenkin kurssit joista on ollut saatavissa luentojen ääni tai videotallenteet. Monia MIT:n luennoitsijoita kuuntelee ilokseen, esimerkiksi 9.00 Introduction to Psychology-kurssia voin suositella lämpimästi kaikille -- vaikka työmatkakuunneltavaksi jollei muuten. Tietojenkäpistelyihmisten pitää jo yleissivistyksen vuoksi tsekata legendaarinen 6.001 Structure and Interpretation of Computer Programs, vuodelta 1986 peräisin olevine luentovideoineen.

Kumma kyllä, OCW-konsortioon ei kuulu ainuttakaan suomalaista yliopistoa. Luulisi, että ainakin teknisluonnontieteellisellä puolella riittäisi mielenkiintoa oppiresurssien jakamiseen ja yliopistojen keskinäiseen yhteistyöhön; onhan MIT etunenässä näyttämässä esimerkkiä.

Connexionsia en tuntenut tätä kurssia ennen edes nimeltä. Harmin paikka, sillä jo heti etusivulla näkyy pari kurssia, joista olisi voinut olla apua jo aikaisessa vaiheessa opintojani. Pitänee jossain vaiheessa kokeilla päntättyjen tietojen verestämistä Collaborative Statistics ja Applied Probability -kurssikirjojen avulla.

Connexions-palvelusta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että palveluun tallennettavat oppiresurssit kuvaillaan Connexionsia varten kehitetyllä CNXML-kuvailukielellä. Kaikki oppiresurssit ovat siis rakenteisia dokumentteja, joiden sisältöjä voidaan yhdistellä vapaasti erilaisiksi kurssikokonaisuuksiksi. Toimivien kurssikokonaisuuksien koostaminen valmiista paloista ei liene kuitnekaan aivan yksinkertaista, sillä vaikka sisältö olisikin valmiina, esitysjärjestyksen miettiminen kurssin kohdeyleisölle sopivaksi vaatinee paljon miettimistä ja pegagogista kykyä.

Isosta-Britanniasta peräisin olevan Open Universityn tunsin muista yhteyksistä jo ennestään, mutten tiennyt että myös OU ylläpitää avoimia oppimateriaaleja jakavaa sivustoa. Kurssikohtaiset LearningClub-keskusteluryhmät on OpenLearn sivuston OCW-kursseista erottava ominaisuus -- tosin ne muutamat vilkaisemani keskusteluryhmät olivat kaikki tyhjiä. Ehkäpä kyseessä on sivuston uusi ominaisuus, eivätkä käyttäjät ole vielä ottaneet keskusteluryhmiä omakseen.

Lemill oli minulle nimeltään tuttu, mutten ole aiemmin tutustunut siihen tarkemmin. Tähän asti olen jostain syystä ollut siinä uskossa, että palveluun kaivataan vain peruskoulu/lukiotasolla sovellettavissa olevia oppimateriaaleja mutta todellisuudessa kaikentasoinen materiaali lienee tervetullutta. Lisäksi olen ajatellut, että palvelu on tarkoitettu ensisijaisesti opettajille, ei niinkään itsenäisille oppijoille. Tämä käsitys jäi minulle voimaan, vaikka joltain Lemillin sivulta olinkin lukevinani, että oppiresurssit ovat sekä itsenäisten opiskelijoiden että opettajien käyttöön.

Wikiversitystä tulen kirjoittelemaan myöhemmissä kurssipostauksissa.

Lopuksi taulukon tähdistä. Yksikään esimerkkiprojekteista ei tarjoa virallista mahdollisuutta hankkia tutkinto itsenäisesti avoimia oppimateriaaleja opiskellen. Wikiversityssä kuitenkin mainitaan, että jotkin verkko-opintoja tarjoavat yliopistot käyttävät opetuksessaan avoimia oppimateriaaleja ja niihin opiskelijaksi hakemalla itsenäinen opiskelija voisi hankkia virallisen todistuksen oppimastaan, vaikkei voisikaan osallistua perinteiseen yliopisto-opetukseen esimerkiksi asuinpaikkansa takia. Ilmeisesti Wikiversityn puuhaihmisten pitkän tähtäimen suunnitelmana olisi hankkia Wikiversitylle viralliset akkredointioikeudet, jolloin tutkintojenkin myöntäminen tulisi mahdolliseksi. Tätä kehitystä on mielenkiintoista seurata -- kannattaa lukaista läpi aiemmin linkittämäni sivun keskusteluosuus. Open University on myös täysin etäopiskeluun perustuva yliopisto, joten halutessaan opiskelija voi hankkia itselleen virallisen tutkinnon, mutta pelkästään avoimia oppimateriaaleja opiskellen se ei onnistu. OpenLearn -ympäristön oppimateriaalit lienevätkin ikäänkuin maistiainen Open Universityn koko kurssitarjonnasta ja siten houkuttelevat itsenäisiäopiskelijoita hankkiutumaan virallisesti OU:n opiskelijoiksi.

Tuomen mukaan oppiresurssien avoimuudelle voidaan määritellä kolme tasoa. Nämä tasot ovat järjestyksessä:

1. Pääsy ja saavutettavuus
2. Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti
3. Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen

Pääsy ja saavutettavuus

Ensimmäisen tason avoimuuden kriteerinä on, että oppiresurssiin pääsyä ei ole estetty kaikilta muilta, paitsi johonkin tiettyyn viiteryhmään kuuluvilta henkilöitä tai organisaatioilta.

Suomessa perinteisesti sekä yleiset- että korkeakoulukirjastot ovat olleet avoimia oppiresursseja. Kirjastojen kokoelmia on voinut käyttää -- ainakin lukea, ja pääsääntöisesti myös lainata -- kuka tahansa, joka on sitoutunut noudattamaan kirjaston käyttösääntöjä.

Yleiset kirjastot noudattavat edelleen tätä periaatetta, mutta korkeakoulukirjastoissa osa avoimuudesta on katoamassa elekronisten aineistojen yleistyessä. Tällä hetkellä suuri osa tieteellisistä lehdistä tilattaneen jo sähköisenä ja lienee vain ajan kysymys, koska myös kirjoja ryhdytään hankkimaan tietokantoina, O'Reilly Safarin tapaan. Yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle sähköiset aineistot ovat etäkäyttömahdollisuutensa ansiosta suuri apu, mutta yliopiston ulkopuolisille asiakkaile on tiedossa kovat ajat -- he voivat käyttää sähköisiä aineistoja ainoastaan kirjaston koneilta. Sähköistä kirjaa ei voi ottaa kotiin luettavaksi, eikä laajamittainen kopiointi tai tulostaminenkaan kotikäyttöön ole sallittua.

Yliopistokirjastoista, jotka ovat olleet lähes puhtaita julkishyödykkeitä, on siis hiljalleen tulossa klubihyödykkeitä. Tämän kehityksen kompensoiminen on yksi syy sille, miksi yliopistoissa tuotetun oppimateriaalin tulisi mielestäni olla pääsääntöisesti avointa.

Oikeus ja mahdollisuus hyödyntää resurssia täysipainoisesti

Toisen tason avoimuus lienee kaikkein täydellisimmässä muodossaan vaikein kriteeri täytettäväksi, ainakin silloin jos jostain periaatteellisestä syystä opiskelijalta ei haluta tai voida ottaa maksua.

Tuomen mukaan resurssin täysipainoinen hyödyntäminen pitää sisällään opiskelijan mahdollisuuden hankkia resurssia käyttäen formaali tutkinto, jos hän näin haluaa. Kuitenkaan esimerkiksi MIT ei tarjoa Opencourseware -palvelunsa yhteydessä tällaista mahdollisuutta.

Voi olla, että oppimateriaaleja avoimeen levitykseen päästävät perineiset koulutusorganisaatiot eivät halua tarjota mahdollisuutta hankkia tutkinto tai jonkin oppialueen muu sertifiointi välttääkseen kirjekurssioppilaitoksen leiman.

Avointen oppimateriaalien avulla opiskelleiden henkilöiden sertifioinnista voi avautua tulevaisuudessa oiva liiketoimintamahdollisuus, mikäli oppimateriaalien lisensseissä ei kielletä oppimateriaalien käyttöä minkään organisaation myöntämään sertifikaattikokeeseen opiskeluun. Tällaisia sertifiointiorganisaatioita voi hyvin olla jo olemassa; IT-alallahan vapaasti omaan tapaan opiskelleiden henkilöiden sertifiointi on ollut arkipäivää jo pitkään. Esimerkiksi Linux Professional Instituten LPI -sertifiointikokeisiin voi valmistautua maksullisella kurssilla, tai omatoimisesti opiskellen vapaasti saatavilla olevien materiaalien avulla.

Mietin, voisikohan sertifiointioikeuksien myöntäminen ulkopuolisille tahoille maksua vastaan olla potentiaalinen rahoituskanava avoimia oppimateriaaleja tuottavalle organisaatiolle. Näin äkkiä ajatellen ratkaisu saattaisi olla hyvinkin toimiva.

Oikeus muokata, uudelleenpaketoida ja jalostaa resurssia edelleen

Kolmannen tason vapaus syntyy sopimuksin, joiden avulla oppiresursseille (l. informaatiolle) voidaan palauttaa hallitusti osa sen luontaisesta julkishyödykeluonteesta. Eriasteisia Creative Commons -tyyppisiä vapaalisenssejä käyttämällä oppiresurssi voidaan laskea vapaaseen jakeluun niin, että muokkaaminen, uudelleenpaketoiminen ja jalostaminen on mahdollista alkuperäisen teoksen laatijan oikeudet säilyttäen.

---

Alkujaan ajattelin käsitteleväni esimerkkiprojekteja jo tässä kirjoituksessa, mutta taidan sittenkin kirjoitella niistä erikseen. Kun kirjoittaa pitkästä aikaa, tekstit tuntuvat venähtävän.

On helppo kuvitella, että Ilkka Tuomen raportin alkukappale, jossa hän kehottaa meitä olettamaan maailman, jossa vapaat ja avoimet oppiresurssit ovat totta, on häneltä ainakin alitajuinen nyökkäys John Lennonille.

Kuten Tuomi toteaa, tällainen maailma on jo aluillaan, laboratoriomittakaavassa, tieteen ja oppimisen vapauteen uskovien tutkijoiden ja opettajien alkuunpanemana.

Luettuani Tuomen raportin tajusin, että viime kädessä avointen oppiresurssien maailman kasvu on kiinni siitä, miten oppiresurssit (ja laajemmassa mielessä informaatio) käsitteellistetään -- ensinnäkin, millaiseksi opettajat tai muut tiedon tuottajat mieltävät informaation luonteen ja toiseksi, kuinka lainlaatijat sen tekevät.

Tästä syystä Tuomen yritys määritellä avoin oppiresurssi siihen liittyvine pohdintoineen on mielestäni raportin tärkein osuus.

Tuomen analyyttinen määritelmä lainaa sisältönsä vapaan ohjelmistokehityksen filosofiasta sekä taloustieteen hyödyketyypittelystä. Avoimen ohjelmistokehityksen filosofiasta lainaava määritelmän osa auttaa luokittelemaan jo olemassaolevia oppiresursseja eri tavoin niiden avoimuuden asteen mukaan. Seuraavassa tehtäväpostauksessa esittelen lyhyesti määritelmän tämän osan ja koitan ryhmitellä tehtävännossa luetellut oppiresurssiprojektit määritelmän avulla.

Määritelmän taloustieteestä lainaava osuus havainnollistaa, että informaatiohyödykkeiden, kuten oppiresurssien, avoimuus ja vapaus on todellakin vain sopimuskysymys ja antaa perusteet sille, miksi oppiresurssit tulisi sijoittaa sopimuksin ja laein hyödykkeiden nelikentässä sen oikeaan alakulmaan, julkishyödykkeiden (tai Tuomen ehdottamaan, vielä vakiintumattomaan avointen lähteiden, eng. open fountain) kategoriaan.

Hyödyketyypittely avautunee parhainen tästä kuvasta, jonka piirsin Wikipediasta löytyvää taulukkoa mukaillen.

Kaikki kopioitavissa olevat ja ehtymättömät hyödykkeet ovat olemuksensa puolesta julkishyödykkeitä, mutta aikojen saatossa on nähty näiden hyödykkeiden tuottajien kannalta hyväksi, että niiden luonnetta muutetaan tekijänoikeuslaein muistuttamaan enemmän käsinkosketeltavia hyödykkeitä, jotka kuuluvat nelikentän ylälohkoon. Ylälohkon hyödykkeet ovat niukkoja, joten niiden hallinnasta ja käytöstä kilpaillaan, milloin pienemmällä, milloin suuremmalla intensiteetillä.

Koska sopimuksin luotu niukkuus on keinotekoista, on hyvä pohtia missä tapauksissa niukkuudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Esimerkiksi valtaosaa kotiyliopistoni kursseilla käytetyistä oppimateriaaleista ja kalvoseteistä säilytetään Moodlessa, kurssikohtaisten salasanojen takana. Syyksi tähän on sanottu se, että materiaalit ovat tekijänoikeuden suojaamia. Tottahan tuo, toistaiseksi Suomen tekijänoikeuslaissa tekijänoikeus on pidetty tekijällä myös silloin kun teos on tehty työ tai virkasuhteessa ellei muuta ole sovittu -- tosin tähän on kaavailtu muutosta. Onko kuitenkaan järkevää, että opettajien virkatyönä laatima oppimateriaali pidetään lukkojen takana, varsinkaan jos piilossa pidetyllä materiaalilla ei ole sen kummempaa kaupallista potentiaalia (ja mikäli materiaalin kaupallista käyttöä pelätään, sen voisi estää sopivalla CC-lisenssillä)?

Opettajien aika ja korkeakouluorganisaation muut muodollisen tutkinnon hankkimisen liittyvät palvelut ovat niukkuusresursseja joista kilpaillaan pääsykokeissa. On kuitenkin vaikea nähdä syitä sille, miksi yliopiston tuottamaa ja jalostamaa tietoa tulisi säännöstellä ja ylläpitää keinotekoista niukkuutta.

Täytyy todeta, ettei ainakaan Suomessa ole nähtävissä Tuomen kuvaamaa oppiresurssien avautumista. Jos opinhaluinen osaa hakea, avoimesta verkosta voi löytää kurssien kalvosettejä, esimerkkitenttejä ja harjoitustehtäviä. Avoimia oppimateriaaleja jakavista ja tuottavista yhteisöistä -- kuten Opencourseware Consortium -- suomalaisia korkeakouluja etsivä saa kuitenkin pettyä. Mistäköhän tämä omituisuus johtuu? Lemill on tästä pääsäännöstä piristävä poikkeus.

Blogini on ollut horroksessa jo puolitoista vuotta. Ensimmäinen merkintä kutakuinkin neljän vuoden takaa liittyi kognitiotieteen Connet-opetusverkoston Uudet mediat-kesäkurssiin. Olkoon nyt tämä AVO-kurssin esittelypostaus alku horroksesta heräämiselle. UM-kesäkurssi synnytti aikoinaan hyvän kirjoitusvireen, ehkäpä tällä kertaa käy samalla tavoin.

Tähän asti olen kirjoitellut blogiani anonyyminä, vaikkakin nimeni on voinut selvittää varsin helposti blogiin johtavien linkkien kautta. Tulkoon tähän tapaan nyt muutos, sillä jos kerran lähettelen deliin linkkejä omalla nimelläni, niin miksipä en nimelläni voisi esiintyä myös pidempien kirjoituksieni takana. Ovathan nämä nyt sentään suuremman harkinnan tuotetta, kuin hetken mielijohteesta Deliin tallennetut linkit.

Siis -- tätä blogia pitää Matti Lassila, ei suurlähettiläs eikä espoolainen mainostoimistomies, vaan tamperelainen opiskelija, IT-sekatyöläinen Osuuskunta Sangessa ja toinen kirjastolaisille verkkotaitoja opettaneen 23asiaa-kurssin vetäjistä.

Osallistun Avokurssille saadakseni kokemusta yhtäaikaisen työnteon (ja omassa tapauksessani, tutkintoon johtavan opiskelun) sekä omaehtoisen opiskelun kuormittavuudesta, jotten itse verkkokursseja suunnitellessani tule vaatineeksi opiskelijoilta epäinhimillisiä suorituksia. Olen jonkin verran perehtynyt (verkko-)opiskelun kuormittavuuden arviointiin alan kirjallisuudesta, mutta käytännön kokemus lienee tässä paras opettaja. Olen kyllä aiemminkin osallistunut verkkokursseille -- esimerkiksi kognitiotiedettä olen opiskellut verkossa pitkän sivuaineen verran -- mutta nämä kurssit ovat pääosin olleet luonteeltaan erilaisia, muistuttaen enemmän perinteistä yliopisto-opiskelua videoluentoineen ja esseineen.

Perinteisillä kursseilla tiivein vaihe tahtoo olla yleensä kurssin loppupuolella, kun taas Avokurssi ja järjestämämme 23asiaa-kurssi vaativat osallistujiltaan jatkuvaa työskentelyä. Lisäksi perinteisilllä kursseilla syntyneet tekstit (tai muut kurssisuoritukseen vaaditut tuotokset) pysyvät yleensä vain kurssin opettajan tiedossa, kun taas avoimessa verkossa opiskellessa on uskallettava päästää välillä keskeneräiset ajatukset muiden arvioitavaksi. Nytpä kokeilen, pystynkö syksyn kiireissä tähän. Hieman pahaenteisesti ensimmäiset varsinaiset tehtäväpostaukset tulevat vasta huomisen puolella, päivän virallisesta palautuspäivästä myöhässä.