Kun olin pieni, isäni auttoi minua nauhoittamaan höpinöitäni C-kasetille. Näitä kasetteja lienee vielä jossain tallessa -- ehkä minun olisi hyvä digitoida kasetit pian, kun toimivia kasettinauhureita on vielä löydettävissä kohtuullisella vaivalla. Lukion loppupuolella väsäilin kaverini kanssa lyhyen kuunnelman, jonka soitimme koulumme keskusradiossa päivänä, jolloin lukiota oli jäljellä kaksi kuukautta. Lukiossamme oli perinteenä viettää tuona päivänä 1960-luku henkistä teemapäivää; kuunnelman tuli olla siis aiheeltaan 1960-lukua liippaava. Teimme ohjelmaan juonnot ja maustoimme sitä 60-luvulta peräisin olevilla sampleilla; jotka olivat luvattomia, täytyy myöntää. Sittemmin en ole juuri harrastanut äänenkäsittelyä.

AVO-kurssin harjoituspodcast olikin mainio syy kokeilla, josko saisin vanhoilla Cool Edit -opeilla kasattua jonkinmoisen äänitallenteen. Tallensin puheosuudet MP3-soittimeni sanelintoiminnolla (Sansa Clip+, suosittelen lämpimästi -- edullinen ja monipuolinen soitin) ja ympäristöäänet löysin Freesound-ääninäytepankista, joka sisältää ainoastaan Creative Commons-lisensoituja ääninäytteitä. Editointiin kului jokunen tunti, tosin suurin osa ajasta taisi palaa Audacityn eri toimintojen kanssa värkkäilyyn. Audacityn toimintalogiikka muistutti hyvin paljon 1990-luvun lopun CoolEditiä, joten ohjelma tuntui tutulta vaikken sitä aiemmin ollutkaan käyttänyt.

AVO-kurssi - Pirunlinna (MP3)

Podcastin tekeminen oli mukavaa. En tiedä miksi, mutta äänen käsittely tuntui vaativan mielikuvitukselta ja ajattelulta jotain samaa kuin kuvankäsittely tai perinteinen pimiötyöskentely. Ehdottomasti vaikeinta hommassa oli hitaasti puhuminen

Huomasin käyttäneeni väärää nimeä Kalle Holmbergin Kalevala-henkisestä minisarjasta. Sarjan nimi on Rauta-aika -- ei Rautakausi, kuten podcastissa sanon.

Loppuviikon sää oli turhankin kuvauksellinen oppiresursseina käytettäviä kuvia ajatellen, joten päätin laittaa pari aiemmin näppäämääni kuvaa julkaisukuntoon. Kuvankäsittelyohjelmana käytin Lightzonea, jonka lisenssi minulla on ollut jokusen vuoden. Pidän ohjelmasta, koska sillä työskentely muistuttaa perinteistä pimiöpuuhailua ja bonuksena ohjelma toimii sekä Windows, Linux että OSX -ympäristöissä. Linux-versio oli ainakin vielä vuosi-pari sitten ilmainen.

Flickr oli minulle jo ennestään tuttu; olen lataillut sinne aina silloin tällöin näppäilyjäni, jotka olen alusta asti julkaissut epäkaupallisen käytön sallivalla CC-lisenssillä. Olen antanut pyydettäessä luvan myös kaupalliseen käyttöön ja pari kertaa lupaa on kyselty myös epäkaupalliseen käyttöön, vaikkei sitä CC-lisenssin tapauksessa varsinaisesti tarvitsisi pyytää. Onhan tietysti mukava kuulla, missä kuviani on käytetty.

En tätä tehtävää ennen ollut juurikaan tutustunut Wikimedia Commonsiin. Loin nyt tunnuksen ja latasin sinne toisen Flickriin tallentamistani kuvista. Kuvan lataaminen oli varsin hankalaa eikä latauslomaketta voi kehua kovin käyttäjäystävälliseksi. Mietin omaa yksittäistä kuvaa tallentaessani, kuinka kenelläkään voi riittää kärsivällisyys kymmenien, ellei satojen kuvien tallentamiseen kankean verkkolomakeen kautta. Näemmä lomakkeen kanssa ovat tuskailleet muutkin ja ratkaisuksi on kehitelty liuta erilaisia työkaluja.

Wikimedia Commonsista löytyy runsain määrin kotikaupungissani Tampereella otettuja kuvia. Wikimedia Commonsiin lataamani kuva ei ole kuitenkaan Tampereelta, vaan se on näpätty naapurikunta Lempäälän puolella, Pirunlinna -nimisessä paikassa. Pirunlinnasta löytyy verkosta varsin hyvin aineistoa -- myös suomenkielisessä Wikipediassa on artikkeli paikan historiasta. Pirunlinnasta löytyy myös kuvia, mutta niiden käyttö ei ole soveliasta ilman lupaa, sillä kuvien oikeuksia ei ole ilmaistu eksplisiittiesti, jolloin on toimittava pienimmän riskin periaatteella. Myös yksi kaupallisesti lisensoitava kuva löytyy. Flickrissä on useita paikalta otettuja kuvia, mutta niiden metatiedot ovat osin virheellisiä (paikan nimeksi on annettu Pirunvuori) ja tekijä on pidättänyt itsellään kuvien kaikki oikeudet.

Toivottavasti kuvastani on verkossa iloa. Ehkä se löytää tiensä muiden aihetta käsittelevien verkkoresurssien, kuten Pirunlinna-geokätkön tietojen, osaksi.

Nämä AVO-kurssin tehtävät ovat vaarallisia. Viime viikolla jumahdin lukemaan päiväksi tehtävää sivunnutta kirjaa ja nyt eksyin taloustieteen puolelle, vaikka aiheena olikin Wikipedia ja Wikimedia-säätiön muut projektit. No, onneksi harhapolut kulkivat edes jollain tapaa samaan suuntaan tehtävänannon kanssa, sillä tällä kertaa päädyin lukemaan Elinor Ostromia — yhteiskuntatieteilijää, joka palkittiin tänä vuonna taloustieteen Nobelilla. Ostrom on tutkinut yhteisresurssien hallinnan problematiikkaa; siis sitä, kuinka yhteisessä käytössä olevia resursseja, kuten kasteluvettä, metsiä ja kalakantoja, voidaan käyttää kestävällä tavalla. Ostromin työ perustuu perinpohjaisiin kenttätutkimuksiin ja peliteoriaan — mutta näistä taustoista ei nyt sen enempää.

Sain kimmokkeen tutustua Ostromin työhön luettuani tämän viikon tehtäväaineistossa olleen The Hidden Order of Wikipedia -artikkelin (PDF), joka käsitteli yleisesti Wikipedian hallinnointikäytäntöjä ja erityisesti Featured Article -prosessia. Artikkelin kirjoittajat ovat tehneet havainnon, että fyysisten yhteisresurssien sekä Wikipedian kaltaisen resurssin hallinnassa on samoja piirteitä, ja Ostromin muotoilemat kahdeksan menestyksekkään yhteisresurssien hallinnan periaatetta selittävät myös Wikipediaa hallinnoivan yhteisön toimintaa. Nämä kahdeksan periaatetta ovat ( Governing of the Commons, 90—91) ja Wikipedia:

1. Clearly defined boundaries. Individuals or households who have rights to withdraw resource units from the CPR must be clearly defined, as must the boundaries of the CPR itself.
2. Rules regarding the appropriation and provision of common resources are adapted to local conditions;
3. Collective-choice arrangements allow most resource appropriators to participate in the decision-making process;
4. Effective monitoring by monitors who are part of or accountable to the appropriators;
5. There is a scale of graduated sanctions for resource appropriators who violate community rules;
6. Mechanisms of conflict resolution are cheap and of easy access;
7. Minimal recognition of rights to organize. The rights of appropriators to devise their own institutions are not challenged by external govermental authorities
8. In the case of larger common-pool resources: organization in the form of multiple layers of nested enterprises, with small local CPRs at the base level.

Tehtäväaineiston artikkelissa kahdeksasta periaatteesta käsitellään vain neljää; periaatteita kaksi (sääntöjen sovittaminen paikallisiin olosuhteisiin), kolme (resurssin hyödyntäjien mahdollisuus osallistua yhteiseen päätöksentekoon), neljä (rerussin valvonta ja valvojan asemassa olevien käyttäjien tilivelvollisuus muille käyttäjille) ja viisi (mahdollisuus ratkaista konfliktit nopeasti ja paikallisesti). Viegas, Wattenberg ja McKeon valitsevat nämä periaatteet sanojensa mukaan siksi, että tuntuivat sopivan luonnollimmin online-ympäristöön. Samalla he kuitenkin tähdentävät, että myös muita Ostromin periaatteita olisi syytä tutkia tulevaisuudessa. Vaikkei tässä nyt mitään tutkimusta tehdäkään, otin asiakseni tutkailla hieman, kuinka muut periaatteet näkyvät Wikimedia-säätiön projektien hallinnoinnissa.

Resurssilla tulee olla selkeät rajat ja tunnettu käyttäjien joukko

Wikimedia-säätiön projekteissa resurssien rajat määrittyvät kunkin projektin tarkoituksen kautta. Tarkoitus antaa projektille fokuksen; mukaan liittyvä väki tietää, mihin toiminnassa pyritään. Wikimedian projekteista Wikipedian tarkoitus tuntuu parhaiten määritellyltä, kun taas Wikiversityn tarkoitusta — harmi kyllä — ei saa ilmaistua kovin lyhyesti.

Wikimedia-säätiön hallinnoimien projektien tuottamat resurssit ovat kaikkien lisenssiehtoja noudattavien käytettävissä. Tässä mielessä resurssia käyttävien joukkoa ei ole juurikaan rajattu. Yhteisö asettaa kuitenkin varsin yksityiskohtaiset ehdot niille, jotka haluavat käyttää resurssia tuottamalla projekteihin aineistoa. Aineistoa tuottavien käyttäjien joukko on näiden ehtojen rajaama.

Fyysistä yhteisresurssia hallinnoiva yhteisö voi Ostromin mukaan äärimmäisessä tapauksessa erottaa yhteydestään yhteisön normeja rikkoneen jäsenen, näin toimitaan myös Wikipediassa.

Yhteisön käytössä on eritasoisia rangaistuksia sääntörikkomusten varalta

Joskus sovittelu ja konfliktitilanteen rauhoittelu eivät riitä palauttamaan yhteisön tilaa normaaliksi. Ankarin Wikipedian yhteisön käytettävissä oleva rangaistus on edellä mainittu virallinen erottaminen määräajaksi tai pysyvästi. Erottamiseen johtaneet syyt ovat kirjavia; erotettujen jäsenten lista ei ole mitenkään mukavaa luettavaa. Erottamista lievempiä rangaistuksia ovat esimeriksi jonkin tietyn aihelueen artikkeleiden muokkauskielto tai ylläpitäjä-oikeuksien pidättäminen.

Monimutkaisimmat tai muulla tavoin ratkeamattomat tapaukset käsittelee erityinen välityslautakunta. Esimerkiksi tällä hetkellä englanninkielisen Wikipedian välityslautakunnan käsiteltävänä on mielenkiintoinen tapaus, jossa reilu tusina wikipedistiä koordinoi toimintaansa salaisen sähköpostilistan kautta. Osallisina on myös aivan kärkipään wikipedistejä — en nyt linkkaa heidän profiilejaan tähän, koska tilanne on vielä kesken.

Ulkopuolinen taho ei pyri vaikuttamaan yhteisön hallintotapaan

Wikimedia-projektien taustayhteisönä toimii Wikimedia-säätiö, mutta säätiön johtokunnalla ei ole valtaa vaikuttaa yhteisön tekemiin päätöksiin; ainakaan virallisesti.

Suurten yhteisresurssien hallinto on jaettu moneen kerrokseen

Wikimedia-projektit muodostavat omat hallintoalueensa. Lisäksi projekteista on olemassa maaversioita, joilla on omat, yhteisön itsensä päättämät toimielimet.

Wikimedia-säätiön edistämiä asioita ajaa yksittäisten maiden (tai muiden maantieteellisten alueiden, kuten USA:n osavaltioiden) tasolla paikallisjaostot, Suomen tapauksessa kuluvan vuoden kesäkuussa perustettu Wikimedia Suomi ry. Paikallisosastot eivät puutu wikimedian projektien sisäiseen hallintoon, tosin on todennäköistä että osastojen jäseninä toimii henkilöitä jotka toimivat esim. Wikipedian maaversion välityslautakunnassa tai muutoin ovat aktiiveja wikipedistejä.

Mikä vaikutus Wikimedian projekteilla ja vapaalla kulttuurilla yleensä voi olla koulutukseen?

Palaanpa nyt hallintoasioista lähemmäksi kurssimme varsinaista aihetta, avoimia oppiresursseja. Vapaata kulttuuria edistävä työ — kuten kirjoittaminen Wikipediaan, kuvaaminen Wikimedia Commonsiin ja oppiaineistojen kasailu Wikiversityyn — epäilemättä vähentävät informaation keinotekoista niukkuutta. Mietin kuitenkin, onko informaation niukkuus välttämättä ollut itsensä kehittämisen reaalinen este kuitenkaan pitkään aikaan; ainakaan maissa, joissa on ollut edes auttavasti toimiva kirjastojärjestelmä tai opinhaluisilla on ollut mahdollisuus ostaa luettavakseen kirjoja, joko virallisia tai epävirallisia teitä?

Aika on todellinen niukkuushyödyke. Opiskelijan on käytettävä aikaa oppiakseen, opiskeli hän itseohjautuvasti tai formaalin koulutusjärjestelmän sisällä. Oppimistulosten varmentaminen kysyy aikaa; tämä on se resurssi, josta kilpaillaan julkisrahoitteisen koulutusjärjestelmän pääsykokeissa tai maksetaan tuntuvia kurssi ja/tai sertifiointimaksuja. Mietiskelin hieman, voitaisiinko oppimistulosten varmentamiseen käytettävissä olevaa resurssipoolia kasvattaa verkon keinoin.

Eräs vaihtoehto saattaisi olla vapaaehtoisuuteen perustuva verkosto, johon kuuluvat henkilöt maineellaan takaavat tietyn oppimistulosten tason. Maineeseen perustuva suositteluhan toimii esim. Linkedin-yhteisopalvelussa ja monissa kamppailulajeissa.

Verkostossa voisi olla useita tasoja, entisaikaisen kiltajärjestelmän tapaan, jolloin kaikkein osaavimpien henkilöiden aikaa voitaisiin säästää korkeampaa oppistatusta tavoittelevien henkilöiden arviointiin. Vapaat ohjelmistokehitysprojektit toimivat monessa suhteessa juuri näin, aloittelevat kehittäjät etsivät ja ratkaisevat pieniä bugeja, ehdotetuista korjauksista keskustellaan ja lopulta portinvartijana toimiva kokenut kehittäjä vie muutokset projektin koodiin. Ratkaisevana erona oppimistuloksia varmentavan verkoston ja avoimen koodin kehittäjäyhteisön välillä näkisin kuitenkin sen, etteivät ylemmillä tasoilla olevat konkreettisesti hyödy avuliaisuudestaan, kun taas aloittelevan kehittäjän bugiraportin ja koodikorjauksen ruotimisesta hyötyy koko kehittäjäyhteisö, suuria guruja myöten.

On hankala sanoa voisiko oppimistuloksia varmentava verkosto toimia muulla tavoin, kuin velvoittamalla verkostolta luottamuksen saaneet henkilöt (l. joista verkosto on mennyt takuuseen arvioituaan oppimistulokset) tekemään työtä verkoston hyväksi, jottei verkoston jäsenten välisestä luottamuksesta muodostuva yhteisresurssi tulisi riistetyksi. Vipassana-kurssit toimivat periaatteessa näin, kurssit ovat osallistujilleen ilmaisia mutta kurssin läpikäydeiden oletetaan osallistuvan myöhempien kurssien järjestämiseen talkoolaisena ja rahalahjoituksin.

Tulipas tästä jälleen varsinaista tajunnanvirtaa. Onneksi seuraavien viikkojen tehtävät ovat luonteeltaan sellaisia, ettei kovin suuria kiemuroita voi tehdä.

Avokurssin neljäs tehtävä antoi hyvän syyn vilkaista viime vuonna julkaistua The Public Domain. Enclosing the Commons of the Mind -kirjaa, joka oli saamattomuuttani jäänyt roikkumaan muiden tsekkaa-kun-ehdit -asioiden joukkoon. Kirjan on kirjoittanut James Boyle -- toinen tehtävänannossa mainitun artikkelin (Towards a Global Learning Commons: ccLearn) tekijöistä. Boylen kautta törmäsin toiseen, vastikään julkaisuun kirjaan (William Patry (2009). Moral Panics and the Copyright Wars), jota en vielä ole saanut käsiini.

Patry ja Boyle ovat kumpikin tekijänoikeuteen erikoistuneita lakimiehiä, Paltry vieläpä alansa kärkeä. Niin, juristeja -- eivät kiiluvasilmäisiä kiihkoilijoita, kapitalismikriitikkoja tai kommunisteja, joiksi tekijänoikeusreformia vaativia tavataan julkisessa keskustelussa kovin usein nimetä.

Tämän blogikirjoituksen kanssa kävi lopulta niin, että päädyin lueskelemaan enemmän Boylea, kuin varsinaisia tehtäväaineistoja. Vaikken nyt tehtävänannon kirjainta täysin noudatakaan, täytän toivottavasti tehtävänannon hengen. Ainakin Boylen kirjan pitäisi olla kohtuullisen hyvä ja ymmmärrettävä esitys aiheesta, näemmä myös Lessigin mielestä. Myös Patryn kirjaa on kehuttu kansantajuiseksi ja se täytyy ottaa luettavaksi, heti kun saan sen tilattua. Tässä blogikirjoituksessa luotan siihen, mitä muut ovat kirjasta sanoneet.

Lakien luonne ja nykytila

Libertaarit kritisoivat tekijänoikeuksia niiden monopoliluonteen takia. Myös Patry pitää tekijänoikeuksia monopolina, jonka vahvuus ja laajuus tulee mitoittaa oikein. Monopolin tulee juuri niin vahva, että se motivoi luovaan työhön, jotta yleisön nautittavaksi ja opiksi tulee uusia teoksia. Yhtään tätä vahvempana tekijänoikeus-monopolista on Patryn mukaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kuinka vahva tämän monopolin tulisi sitten olla? En löytänyt Patryn ehdotusta hänen kirjansa arvosteluista, mutta eräiden laskelmien mukaan taloudellisesti optimaalisin tekijänoikeuden kesto olisi noin 15 vuotta. Boyle ehdottaa 28 vuotta, joka olisi laajennettavissa toisella 28 vuoden jaksolla (Boyle, 14). Hän pitää ehdotustaan konservatiivisena, todeten USA:n tekijänoikeuslain olleen vuoteen 1978 saakka kutakuinkin näillä linjoilla.

Suoja-ajan laajentaminen kymmeniä vuosia yli alkuperäisen tekijän kuoleman on sodankäyntiä kulttuuriperinnön yhteismaalla poltetun maan taktiikkaa soveltaen. Miksikään muuksi ei voi kutsua sitä kiusantekoa, jolla ajat sitten kaupallisen merkityksensä menettäneitä teoksia pantataan uusiokäytöltä. "Kun me emme hyödy, niin et kyllä hyödy sinäkään!"

Hulluin on orpojen töiden asema, l. niiden teosten, joiden oikeuksien haltijasta ei ole mitään tietoa. Varovaisuusperiaatetta noudattaen teoksia ei voida uudelleenkäyttää, sillä huonolla onnella jostain ilmestynyt oikeudenhaltija lähettää pian terveisiä haastemiehen välityksellä.

Näin amatörin silmin tekijänoikeuden suojan mielipuolinen laajeneminen alkaa tuntua salaliitolta, jossa teollisuusmahti puolustaa taloudellisia etujaan lainsäädännön kautta. Boyle kuitenkin korostaa, että näin asia ei hänen käsityksensä mukaan ole (Boyle, 199) Lakehin on vaikuttanut Boylen mukaan olennaisesti sekä lobattavien että lobbaajien aito usko argumenttiensa paikkansapitävyyteen, esimerkiksi siihen että vahva tekijänoikeussuoja edistää luovaa työtä -- vaikkei empiiristä näyttöä tästä olekaan olemassa (Boyle, 236)

Keskeisimpiä nykytilanteeseen johtaneita ajattelutapoja ovat Boylen mukaan (mukaillen väitelauseiksi):

• immateriaalioikeuksien ja fyysisen omaisuuden välillä ei ole eroa
• immateriaalioikeus syntyy automaattisesti aina, kunhan teoskynnys ylittyy
• teos syntyy luovan henkilön inspiraatiosta, sisäsyntyisesti, ilman raaka-aineita
• teknologian kehittyminen on uhka
• vahvat tekijänoikeudet edistävät luovuutta
• vapaalla tiede- ja kulttuuriperinnöllä ei ole juurikaan merkitystä luovuuden edistäjänä
• avoimuus on ennemminkin vaarallista, kuin hyödyllistä

Eipä näihin ole itselläni mitään lisättävää. Vaikka Boyle onkin kirjoittanut kirjansa Yhdysvaltain kontekstissa, nämä argumentit toistuvat kotimaisessakin keskustelussa yhä uudelleen ja uudelleen.

Näiden ajattelutapojen seurauksena olemme kuitenkin nyt tilanteessa, jossa suuri osa 1900-luvun kulttuuriperinnöstä on kuvannollisesti lukkojen takana pitkälle tulevaisuuteen. Mikä lieneekään tehtyjen ratkaisujen vaihtoehtoiskustannus?

Mitä pitäisi tehdä?

Boyle ei ole kovan linjan libertaari ja kehoita hävittämään johdonmukaisesti kaikkeja monopoleja, tekijänoikeuksia siinä sivussa. Hän pyytää, ettei fyysistä ja intellektuaalista omaisuutta koskevia oletuksia enää sekoitettaisi, sillä nämä omaisuuslajit ovat luonteeltaan toisistaan poikkeavat (en ryhdy selittämään näitä eroja tässä, jotta pysyisin aiheessa.).

Tekijänoikeuslakeja säädettäessä tulisi Boylen mukaan ottaa huomioon luovan prosessin lopun lisäksi sen alkupää; prosessin lopputuotteen, l. teoksen, suojaaminen nostaa prosessin raaka-aineen hintaa. Tasapaino tulisi löytää myös vapaan kulttuuri- ja tiedeperinnön sekä luovan työn kannusteeksi annettavien yksinoikeuksien välille. Boyle jakaa Patryn kannan siitä, että suoja tulisi määritellä mahdollisimman kapeaksi -- riittävä, muttei yhtään enempää.

Tekijänoikeuslainsäädännön pitäisi perustua näyttön tehtyjen päätösten hyödyistä ja haitoista. (Boyle, 199). Kuten Lessig toteaa esityksessään, patenttien voima (ja tekijänoikeuksien yleensä), ei nouse mistään luonnonlain kaltaisesta, ihmisestä riippumattomasta tekijästä. Siispä, minkä lainsäätäjät ovat rikkoneet, sen lainsäätäjät voivat korjata.

Yksityinen korjaus julkisen vallan virheeseen

Aika näyttää, rakennetaanko tekijänoikeusjärjestelmä alusta alkaen uudelleen. Tekijänoikeusreformia odotellessa pattitilannetta voidaan yrittää korjata niillä keinoin, jotka nykyisten lakien puitteissa ovat mahdollisia.

Mikään ei estäne kustantajia vapauttamasta omistamiaan teoksia, joiden täydet oikeudet ovat kustannussopimusta laadittaessa siirtyneet kustantajan haltuun. Jollei kustantajilla ole tähän kiinnostusta ja he toivovat saavansa panttaamistaan teoksista jotain taloudellista hyötyä, he voivat myydä oikeudet kolmannelle osapuolelle, joka puolestaan laskee teokset vapaaseen jakeluun. Yhdysvalloissa muun muassa Ludvig von Mises -instituutti on toiminut juuri tällä tavoin hankkiessaan taloustieteellisen kirjallisuuden julkaisuoikeuksia. Instituutin verkkosivuilta on ladattavissa vapaasti satoja lähivuosikymmeninä julkaistuja kirjoja ja artikkeleita; samoja kirjoja, joita on myynnissä instituutin verkkokaupassa ja kauppa käy tästä huolimatta (tai siitä syystä!) hyvin.

Uusien teoksien tapauksissa paras ratkaisu on, että teoksen laskee liikkeelle vapaaehtoisesti järjellisemmin ehdoin, kuin mitä automaattinen vahva tekijänoikeus teokselle suo. Boylen omin sanoin:

"The idea behind Creative Commons was simple. As I pointed out in the first chapter, copyright adheres automatically on "fixation." As soon as you lift the pen from the paper, click the shutter, or save the file, the work is copyrighted. [...] Once copyrighted, the work is protected by the full might of the legal system."

Creative Commons was conceived as a private "hack" to produce a more fine-tuned copyright structure, to replace "all rights reserved" with "some rights reserved" for those who wished to do so. It tried to do for culture what the General Public License had done for software." (s. 182)

[...] it can be seen as re-creating, by private choice and automated licenses, the world of creativity before law had permeated to the finest, most atomic level of science and culture. (s. 183).

Miten Suomessa?

Näkyvimmät CC-lisenssejä hyödyntäneet ja vapaajakelusta huolimatta leipää tienanneet kirjailijat, muusikot ja muut taiteilijat ovat käsittääkseni Yhdysvalloista, tai muualta englanninkielisestä maailmasta. Mietin, kuinka hanakasti suomalainen kirjakustantaja suostuisi ottamaan ohjelmaansa teoksen, jonka kirjailija on laskenut liikkeelle myös CC-lisensoituna. Kielalueemme on kuitenkin niin pieni, ettei suomenkielisten kirjojen myyntivolyymit ole muutenkaan kovin suuria. Omakustantaminen ja pienpainatus esimerkiksi Lulu.com:n kautta voi toki olla yksi vaihtoehto perinteisille julkaisukanaville.

Kirjallisuusapurahoja jakavat säätiöt voisivat liittää rahoitukseensa ehdon valmiin työn laskemisesta liikkeelle CC-lisensoituna tietyn suoja-ajan jälkeen. Hienoa olisi myös, jos säätiöt ostaisivat kustantamoilta kaupallisen potentiaalin menettäneiden teosten oikeuksia ja päästäisivät teokset osaksi vapaata kulttuuria. Teosten vapauttamiseen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta, kuin julkaista vapaaksi ostettujen teosten tiedot -- luulenpa että digitointi tapahtuisi tämän jälkeen vapaaehtoisten voimin varsin nopeasti.

Julkissektori voisi näyttää esimerkkiä ja sisällyttää virka ja työsopimuksiin ehdon siitä, että oletusarvoisesti kaikki virka/työsuhteessa luotu aineisto on lähtökohtaisesti ei-kaupallisen jakelun ja käytön sallivan CC-lisenssin piirissä. On järjetöntä, että verovaroin rahoitetut laitokset, kuten Tilastokeskus , Kotus tai THL pitävät hyödyllisimmät aineistonsa maksumuurin takana. Julkistiedon vapauttainen voitaisiin aloittaa valtionhallinnosta -- Yhdysvalloissa tätä käytäntöä on noudatettu koko liittovaltion olemassaolon ajan.

Vaikka varauksin uskonkin 'kaiken huonon olevan hyväksi', kuten Steven Berlin Johnson teesinsä muotoilee, uskon myös perinteisen sivistyksen tarpeellisuuteen. Jos Johnsonin väite pitää paikkansa ja parjatut populaarikulttuurin tuotteet -- kuten tietokonepelit -- nostavat ihmisten älykkyystasoa, maailmanymmärrys ja historiantaju kehittynevät todennäköisesti parhaiten vanhanaikaisesti lukien.

Nykyään, kun kirjoja ja muita julkaisuja ilmestyy vuosittain valtavat määrät, uuden kirjallisuuden ja näissä teoksissa esitettävien väitteiden ympärillä käytävän keskustelun seuraaminen käy mahdottomaksi. Itse harrastelen jonkin verran talousasioita ja en minulle suodulla aivokapasiteetilla kykenisi käymään läpi esimerkiksi nykyisen talouskriisin arvailtujen syiden, pitkän aikavälin seurauksien ja elvytystoimien tarpeellisuuden ympärillä käytävää keskustelua.

Oma strategiani on ollut palata lukemisessani taaksepäin, katsomaan olisiko nyt kuumaakin kuumempia poliittisia kysymyksiä mietiskelty jo aiemmin.

Kuten jokainen lukion käynyt lienee, myös minä tutustuin pinnallisesti historian ja filosofian tunneilla valistusajan ajattelijoihin. Silloin kurssikirjojen välittämät ideat eivät herättäneet sen suurempia tunteita ja pistäneet miettimään omin aivoin pari-kolmesataa vuotta sitten esitettyjen ajatusten relevanssia nykypäivään. Nyt hieman vanhempana, Thomas Paine, Thomas Jefferson ja Benjamin Franklin iskevät Korkkarin tapaan kuin miljoona volttia! Lukiossa tosin muistini mukaan keskityttiin enemmän vanhan maailman valistusfilosofien ajatuksiin, kun taas itse olen huomannut ajautuneeni luvuissani merten taakse. Myöskään Chydeniusta,kotoperäistä valistusfilosofiamme, ei taidettu käsitellä lukiossa kovin kummoisesti -- syytä olisi.

Valistusajan tapahtumat Englannin siirtokunnissa Uudella mantereella liittyvät kurssimme sisältöön mielenkiintoisella tavalla. Ilkka Tuomen kalvosetissä mainitaan Statute of Anne, Isossa Britanniassa 1710 voimaan tullut ensimmäinen tekijänoikeuslaki. Kustantajien ja kirjanpainajien pahaksi -- mutta kenties lukevan yleisön hyväksi -- Uuden maailman kirjapainoissa vähät välitettiin tekijänoikeuksista ja teosten suoja-ajoista (jotka Statute of Annen aikoihin olivat vielä järjellisen mittaiset). Painokoneet lauloivat ja valistusfilosofien ja muiden aikakauden kirjailijoiden teoksia kopioitiin ja myytiin surutta, myös takaisin Eurooppaan. Myös vanhalla mantereella toimi lukuisia kirjapainoja, jotka painoivat luvattomia kopioita esimerkiksi Ranskan ja Saksan markkinoille. Kirjassa The Rise of the Public in Enlightenment Europe on tästä valistusajan sivujuonteesta mielenkiintoinen kappale (Authorship as property: the rise of copyright , sivut 137-148). Luvattoman kopioinnin merkityksestä valistusajattelun leviämisestä voi esittää vain arvailuja, mutta sen vaikutus ei välttämättä ole ollut mitenkään vähäinen.

Edullinen kirjakin voi olla liian kallis, jos kaikki pennoset valuvat tarvehierarkian alimmille tasoille. Siksi kirjasto on niin nerokas keksintö. Stephen J. Dubner, toinen Freakonomics -kirjan kirjoittajista, kysyi blogissaan parisen vuotta sitten mielenkiintoisen kysymyksen: jos julkisia kirjastoja ei olisi keksitty, voisiko sellaisen perustaa nykypäivänä? Hän ja monet kirjoituksen kommentoijista -- ja myös minä -- uskovat, ettei kirjaston perustaminen tulisi nykyään kuuloonkaan, tekijänoikeusteollisuus pitäisi siitä huolen.

Periaatteessa tämän tilanteen edessä ollaan nyt, kun E-kirjojen aika näyttää olevan vihdoinkin tuloillaan. Muistan lukeneeni -- en saa päähäni ikävä kyllä, mistä -- että monet E-kirjoja julkaisevat kustantajat eivät salli kirjastojen lainata sähköisessä muodossa olevia teoksia. Lisäksi, vaikka kustantajat sallisivatkin kirjojensa lainaamisen, kopioinnin esto ja lainausajan rajoitus voi olla toteutettuna siten, ettei kirja toimi kuin harvoissa ja valituissa laitteissa.

Kaikkein vakavimman ongelman aiheuttaa aineiston omistusoikeuden pysyminen kustantajan käsissä. Kirjaston ulkoistetulle kokoelmalle (l. lisensoidulle aineistolle) käy kalpaten, jos kustantaja lakkaa olemasta. Näistä kysymyksistä voisin kirjoittaa erillisen postauksen myöhemmin, että pysyn nyt edes etäisesti aiheessa...

Vielä jotain vapaasta sivistystyöstä. Kuten yleisten kirjastojen, myös vapaan sivistystyön idea on ylevä -- antaa kaikille mahdollisuus kehittää itseään riippumatta ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta tai formaalista koulutuksesta. Valistuksen ideaaleista ponnistava liike näyttää tosin hukanneen itsensä, kun opistojen tarjonnassa näyttää olevan kursseja astrologiasta alkaen. Varsin kauas ollaan tultu Nicolas de Condorcetin ajattelusta.

Tähän loppuun vielä kypsyttelyä vaativa ajatelma, nyt tästä en saa itsekään selvää. Tämän viikon tehtävässä (kyllä, olen myöhässä) pohditaan tekijänoikeuksia, siinä lienee hyvä sauma kehitellä tätä eteenpäin. Näyttää siltä, että sopimusteitse voitaisiin korjata jotain sellaista, mikä on lakeja säätämällä saatu rikki. Tästä seuraa, että tiedon vapauden kannalta suurin kysymys on se, mihin perinteeseen tiedon tuottaja itsensä asettaa. Vapaiden ohjelmien rakentajat näkevät itsensä osana tieteenteon perinnettä.Jo nyt vapaisiin ohjelmistoprojekteihin osallistuminen on uskottava ja kenties luotettavin tapa meritoitua tietojenkäsittelyn alalla. Miksei sama voisi toimia myös muissa tietoammateissa?