Ylä-Kotolan & Arain visioinnit (media)teknologian sulautumisesta ruumiiseen ovat synnyttäneet odotetusti kriittisiä kannanottoja UM05-kurssilaisten blogeissa. Pelkona on, että intiimin lähelle tulevaa teknologiaa käytetään yksilöiden kontrolloimisessa tai vähitellen ihmisistä tulee teknologian orjia niin ettei jokapäiväisistä toimista selviytyminen onnistu ilman teknologian apua.

Valvonnan mahdollisuuksien lisääntymisen luomista uhkakuvista olen samaa mieltä. Todennäköisesti kurssilaisten aikuisiän kestävän terrorismin vastaisen sodan varjolla voidaan yrittää saada läpi mitä mielipuolisimpia ehdotuksia ja ihmiset suostuvat vapautensa rajoittamiseen hiljaa hymisten - herrajumala, onhan kyse turvallisuudestamme!

Orjuuttaako teknologia?

Pelko teknologian orjuuttavuudesta tuntuu sitävastoin oudolta. Oman käsitykseni mukaan ihminen ja teknologia ovat aina kulkeneet rinnakkain, sillä ihmisyys itsessään perustuu teknologian hyödyntämiseen ja mahdollistaa lajillemme tyypillisen elämän. Aikojen saatossa teknologia vain on käynyt entistä hienostuneemmaksi mutta yhtä lailla karkea kivikirves ja puettava tietokone ovat teknologiaa. Eikö voitaisi siis todeta, että ihminen on aina pyrkinyt parantamaan toimintansa mahdollisuuksia teknologian avulla eikä nykyinen tilanne ole olennaisesti erilainen?

Yritän perustella mielipiteeni joka paikassa oikovan Heidegger-esimerkin avulla.

Heidegger ja modernin teknologian luonne

Heideggerin mukaan moderni teknologia on olemukseltaan kehystämistä. Varsin sekavana ajattelijana tunnettu Heidegger tarkoittaa tällä sitä, että tarkastelemme maailmaa teknologisen viitekehyksen läpi, jolloin maailma (luonto) näyttäytyy meille resurssina, joka on hyödynnettävissä. Näin esimerkiksi jylhä vesiputous näyttäytyy teknologisen viitekehyksen läpi katsottaessa loistavalta paikalta perustaa vesivoimalaito, jolla tuottaa sähköä.

Heidegger käsittää modernilla teknologialla teknologiat, joiden kehittämisessä luonnontieteellä on perustava rooli. Ennen luonnontieteissä tapahtunutta suurta harppausta, johon osallistuivat mm. herrat Bacon ja Descartes, teknologia oli Heideggerin mukaan luonteeltaan paljastamista, joka on toimintana harmoniassa luonnon kanssa. Esimerkiksi mainitsemani kivikirves ei olisi siis olemukseltaan kehystämistä vaan paljastamista.

Onko kaikki teknologia kehystämistä

Uhkarohkeasti haastan kuitenkin Heideggerin. Ajatellaan vaikkapa Välimeren alueen metsiä, joiden tuhoon johtanut ryöstöhakkuu alkoi jo myöhäispronssikaudella, jolloin jylhät setrimetsät katosivat laivojen ja temppeleiden rakennusaineiksi. Siispä luonto näyttäytyi resurssina jo myöhäispronssikauden ahneelle kauppamiehelle, jolla oli jo hallussaan välineet luonnon laajamittaiseeen hyväksikäyttöön eikä tähän tarvittu modernin luonnontieteen apua.

Heideggerin käsityksen mukaan kehystämistä ei voi paeta eikä moderni teknologia voi olla siitä vapaa, sillä kehystäminen on teknologian olemuksessa. Ihmisen tulisi kuitenkin tulla tietoiseksi kehystämisestä, jolloin teknologia asettautuu sille kuuluvaan rooliin - välineeksi - eikä ala määrätä elämäämme.

Avoin tie tulevaisuuteen

Suurin osa ennen modernia aikaa kehitetyistä teknologioista - poislukien kirjoitustaito - laajensivat yksinomaa ihmisen fyysisiä toimintaedellyktyksiä ja mahdollistivat selviämisen luonnon armoilla. Vasta ihmisen kehityshistorian kannalta mitättömän vähän aikaa sitten ihmiskunnan terävimmät ajattelijat ovat onnistuneet luomaan keksintöjä, joiden avulla ihmisen kognitiivisen kapasiteetin laajamittainen kasvattaminen on mahdollista. Ylä-Kotola & Arai viittaavat Douglas Engelbartin ajatuksiin ihmisen kognitiivisten kykyjen vahvistamisesta teknologian avulla.[s. 61, Uusmediatieteen perusteet]. Samansuuntaisia näkemyksiä on esittänyt myös koto-Suomemme hämmästyttävän tarkkanäköinen futurologi ja utopisti Erkki Kurenniemi lukuisissa artikkeleissaan.

Asko toteaa kommentissaan Juhan Pian vain puoliksi ihminen -merkintään olleensa aiemmin vilpittömän innostunut kyberutopioista ja myöhemmin tulleensa kriittiseksi kyborgifantasiossa maalailuille tulevaisuudenkuville. Itse olen kulkenut vastakkaiseen suuntaan, pienen askeleen humanismista kohti transhumanismia.

Aiheeseen sopivaa, leppoisaa loppukesälukemista Huxleyn ja Orwellin teknodystopioiden vastapainoksi on Esko Valtaojan Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen. Suosittelen.

Pieni sanasto blogien maailmaan. Kuten esimerkiksi:

Blog: The word "blog" is literally shorthand for "boring;" a vulgar, overused word that strikes your ear with the dull thud of a cudgel to the soft spot of a child. It's an abbreviation used by journalism drop outs to give legitimacy to their shallow opinions and amateur photography that seems to be permanently stuck in first draft hell. Looking in the archives of the blogs, one would expect someone who has been at it for years to slowly hone their craft and improve their writing and photographs, since it's usually safe to assume that if someone does something long enough, he or she will eventually not suck at it. Even with lowered expectations, you'll get a shotgun blast of disappointment in your face.

Vaikuttaa siltä, että en vielä pääse pohdiskelemaan muita aiheita, koska Ylä-Kotolan& Arain kirjoitukset hypertekstiutopioista synnyttävät yhä uusia ajatuksia. Hiljattain lukemieni tenttikirjojen sisällöt (H.A. Olson : The Power to Name: Locating the limits of subject representation in libraries sekä Geoffrey C. Bowker & Susan Leigh Star : Sorting Things Out:Classification and Its Consequences) sekä Ylä-Kotolan & Arain pohdinnat yhdistyvät keitokseksi, josta tuntuu riittävän lusikoimista vielä UM05-kurssin jälkeenkin.

Lukemani kirjat käsittelevät luokitusjärjestelmiä, jotka läpäisevät arkitodellisuutemme. Luokittelemme jatkuvasti kaikkea havaitsemaamme eri kategorioihin - koko ajattelumme perustuu luokitteluun, jota emme välttämättä tee tietoisesti. Mielemme luokitusjärjestelmä on meille näkymätön. Kaikille tuttu näkyvä luokitusjärjestelmä on käytössä kirjastoissa. Kirjaston hyllyissä olevat kirjat ovat siististi järjestyksessä - mutta miksi juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat? Näkyvät luokitusjärjestelmät otetaan näkymättömien tapaan usein annettuina eikä niiden olemassaolon perustaan juuri pureuduta. Kirjat ovat tietyssä järjestyksessä ja sillä hyvä!

Kirjaston hyllyissä olevat kirjat ovat siististi järjestyksessä - mutta miksi juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat?

Luokitusjärjestelmät ovat kuitenkin konstruktioita siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma järjestelmä. Niiden taustalla on arvovalintoja, kiivaitakin kiistoja ja osapuolien välistä kädenvääntöä. Joku on päättänyt mitä luokitukseen otetaan mukaan, ylipääntänsä sen, mitä luokituksella voidaan ilmaista. Kun asia tai ilmiö asetetaan tiettyyn luokkaan, siihen luodaan jokin näkökanta ja muut perspektiivit rajautuvat pois. Luokittaminen on siis voimakasta vallankäyttöä - näkymätön häkki focaultilaisessa hengessä.

Kun asia tai ilmiö asetetaan tiettyyn luokkaan, siihen luodaan jokin näkökanta ja muut perspektiivit rajautuvat pois.

Lukemani teokset tutkivat luokitusjärjestelmien valtarakenteita. Bowker & Star ovat valinneet menetelmäkseen diskurssianalyysin, jonka avulla he pureutuvat mm. epidemologisena työvälineenä käytettyyn ICD (International Classification of Diseases)-luokitukseen sekä Etelä-Afrikan apartheid-aikana luotuun ihonväriuokitusjärjestelmään. Hope A. Olsonin The Power to Name käsittelee puolestaan kirjastoluokituksia ja niihin sisäänrakennettua vallankäyttöä. Olson osoittaa analyysissään kuinka luokituksiin on rakennettuna maailmankuva, jossa asioita tarkastellaan valkoisen länsimaalaisen miehen perspektiivistä.

Luokitusjärjestelmät ovat perinteisesti olleet ylhäälta alas rakennettuja projekteja. Niiden rakenteessa on pyritty hierarkkisuuteen, itsensä Aristoteteleen ja Francis Baconin asettaman esimerkin ohjaamana. Syntytapansa ja rakenteensa vuoksi luokitusjärjestelmiin ujuttautuu mukaan arvolatauksia, joita lukemani teokset purkavat.

Luokitus kuvaa todellisuuden sellaisena, kun sen luoja haluaa todellisuuden näyttäytyvän, joko tietoisesti tai huomaamattaan maailmankuvansa luokitusjärjestelmään siirtäen. Eikö luokituksen käyttäjiä kuitenkin palvelisi parhaiten luokitus, joka heijastelisi suoraan heidän maailmankuvaansa. Vielä parempi olisi, jos luokitus voisi palvella heterogeenistä käyttäjäjoukkoa, kuvitteellisen Keskiverron sijaan.

Pohdiskelin luokitusjärjestelmää, joka yhdistäisi nykyisten avainsanoja (tageja) hyödyntävien luokitusten sekä hierarkkisen luokitusten parhaat puolet. Avainsanaluokituspalveluissa nimeämisen käytännöistä päättävät palvelun käyttäjät ja suosituimmat tagit vakiintuvat asioiden nimiksi. Nykyiset järjestelmän osaavat ryhmitellä yhdessä esiintyvät tagit "tagiryppäiksi" - esimerkiksi jos Henkilö A on nimennyt ottamansa kuvan tageilla "veturi, taksi, valtamerilaiva, kulkuvälineet, matkustaminen" ja Henkilö B ""veturi, juna, vaunu, matkustaminen, rautatiet" ja Henkilö C päättää tutkia, mitä kuvia palvelussa on nimetty tagilla "kulkuvälineet", hän saa eteensä tagilla nimetyt kuvat ja lisäksi avainsanaryppään, jossa ovat tagit "veturi, taksi, valtamerilaiva, rautatiet,vaunu,matkustaminen". Avainsanojen suhde toisiinsa ei kuitenkaan tule millään tavalla ilmi, esimerkiksi miten avainsanat "valtamerilaiva" ja "kulkuvalineet" suhtautuvat toisiinsa.

Perinteisissä luokitusjärjestelmissä, kuten esimerkiksi Yleisessä suomalaisessa asiasanastossa , luokituksen rakentaja on määrittänyt termien suhteet toisiinsa. Esimerkiksi sana "kissaeläimet" esitetään YSA:ssa näin:

Käytettävä asiasana: kissaeläimet Laajemmat termit: petoeläimet Suppeammat termit: gepardi ilves jaguaari kissa leijona leopardi lumileopardi metsäkissa oselotti puuma tiikeri Kuuluu ryhmiin: [17] Eläintiede

Pohdin, voisiko joukkojen voiman valjastaa nimeämisen lisäksi suhteiden määrittelyyn, eli käyttäjät voisivat järjestelllä tagit oikeaksi katsomaansa hierarkiaan. Mikään ei estäisi myöskään hierarkioiden rinnakkaiskäyttöä, itse asiassa voisi olla mielenkiintoista tutkia kuinka eri ihmisryhmät luokittelevat eri asioita maailmankuvansa mukaisesti samalla luoden kertomusta omasta maailmastaan.

Minulla on aavistus, että Godardilla on paikka tässä ajatusrakennelmassa. Vastaus löytynee Ylä-Kotolan väitöskirjasta.

Edellisessä merkinnässäni linkitin ohimennen flicktion-nimellä kutsuttuun ilmiöön, joka on syntynyt Flickr-kuvagalleriapalvelussa. En käsitellyt aihetta sen tarkemmin, koska ilmiö ei varsinaisesti liittynyt merkinnän ydinajatukseen mutta ajattelin palata myöhemmin asiaan.

• Eli vaikkapa nyt.

Flicktion on Madridissa asuvan brittiläissyntyisen journalistin Andrew Losowskyn aloittama ilmiö. Firenzen-matkallaan hän oli ihastellut renessanssikaupungin upeaa arkkitehtuuria - ja kaupungin ovikelloja. Ovikellot kiehtoivat häntä siinä määrin, että hän alkoi ottaa niistä kuvia kamerallaan. Myöhemmin hän julkaisi kuvat Flickr-palvelussa ja merkitsi kuvat flicktion-tagilla. Jokaisen kuvan yhteyteen hän kirjoitti kuvan inspiroiman lyhyen tarinan. Pian kuvien julkaisun jälkeen idea uudesta tavasta käyttää Flickr-palvelua aloitti leviämisensä blogosfäärissä. Ilmiö oli syntynyt.

Tällä hetkellä (29.7.2005) Flickr-palvelussa on 66 flicktion-tagilla merkittyä kuvaa. Kuvien yhteydessä olevat tarinat vaihtelevat tyypiltään muutaman lauseen mittaisista huomioista lyhyisiin novelleihin ja haiku-runoihin. Pääasiassa tarinat ovat kuvien ottajien kirjoittamia mutta kuvien kommentointi on mahdollista myös muille palvelun käyttäjille. Tämä avaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia kirjoittaa yhteistoiminnallisesti, esimerkiksi saman kuvan inspiroimana. Tarina voisi jatkua myös toisessa kuvassa, josta on luotu tagien avulla viite alkuperäiseen kuvaan. Jäin miettimään, voisiko palvelun avulla jollain tavalla kirjoittaa surrealistien tapaan Exquisite Corpse-tekniikalla.

Jean-Luc Godard on ollut Mauri Ylä-Kotolan suuri akateemisen mielenkiinnon kohde. Onhan Ylä-Kotola tutkinut ohjaajan tuotantoa yhden väitöskirjallisen verran, jota häpeäkseni en ole lukenut. Myöskin Uusmediatieteen perusteissa (2000) Ylä-Kotola palaa Godardiin, tällä kertaa käsitellesään hypervideota hypermediailmaisun esikuvana. Ylä-Kotola harmittelee (emt, s. 44) että hyperlinkitystä on käytetty multimediailmaisussa vanhakantaisesti, toteuttaen vanhaa lineaarista ja lokeroitunutta ajattelua. Ylä-Kotola toteaa kuitenkin että on kuitenkin ymmärrettävää että uudet ilmaisun välineet kopioivat alkuvaiheessaan vanhoja ratkaisuja. Olisimmeko nyt siirtymävaiheessa kohti godardmaista hypertekstihyppyleikkausta ja assosiatiivista navigointia? Tässä merkinnässäni pyrin osoittamaan että näin on - voimme ainakin havaita muutoksen potentiaalin.

Ylä-Kotola & Arain käsityksen mukaan Godardin televisiosarja Histoire on yksipolkuinen hypermedia, jossa työn tekijän assosiaatiot kuljettavat vastaanottajaa ajasta ja paikasta toiseen. Historie ei kuitenkaan tavoita Godardin sen esikuvaksi asettamaa dynaamista muistia, jossa kaikki näyttäytyy alati muuttuvina ketjuina ja suhteina. Perinteinen hyperteksti, kuten tällä hetkellä suurin osa WWW-sivuista ovat Historien kaltaisia. Ajatellaanpa vaikka seuraavaa tekstikatkelmaa konventionaalisen hypertekstin muodossa:

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niitty, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tiluksen ensimmäisen perustaja oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. - Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.

Perinteisessä hypertekstissä tekijä määrittää linkkirakenteen, jonka varaan hyperteksti rakentuu. Edellistä tekstikatkelmaa lukiessamme voimme olettaa, että seurattaessa Toukolan kylää-hyperlinkkiä päädymme resurssiin (olkoonkin sitten kuvaa, tekstiä tai ääntä - multimediaalisessa hengessä), jolla on merkityksellinen yhteys linkin ja sen osoittaman resurssin välillä. Meillä on vahva oletus, että linkkiteksti kuvaa sen osoittamaa resurssia, hypertekstilinkit ovat siis osoittamiensa linkkien assosiatiivista metadataa. Näin tulee ollakin silloin kun haluamme kertoa hypertekstillä vaikkapa kuinka videonauhuria käytetään - emme halua joutua Nauhoitus-linkkitekstistä ohjeiden kohtaan, jossa neuvotaan kuinka videoilla toistetaan nauhoitettua materiaalia.

WWW-julkaisemisen hyvänä tapana on pidetty kuvaavia linkkitekstejä ja asianmukaisia metatietoja. Tätä käytäntöä ovat rikkoneet esimerkiksi mainostajat houkutellekseen sivuillensa enemmän kävijöitä. Hypertekstin luojalla on ollut valta osoittaa linkeillänsä mitä sopivaksi näkee. Entäpä jos valta-asetelma kumotaan, joilloin hypertekstin lukijalla on mahdollisuus assosioida tekstiin mikä tahansa toinen teksti. Näemme Vin Crosbien uuden median määritelmän kolmannen periaatteen toiminnassa: Kvanttihyppy kontrollivallan siirtymisessä kuluttajille.

Del.icio.us,Flickr ja Furl ovat palveluita, jotka antavat kuluttajille vallan nimetä. Linkkientallennuspalvelut del.icio.us ja Furl sekä kuvagalleria Flickr mahdollistavat avainsanojen liittämisen niihin talletettuun materiaaliin. Lyhyesti sanottuna, palveluiden käyttäjillä on mahdollisuus liittää palvelussa oleviin resursseihin metadataa, tageja, jotka yhdistävät samalla tagilla merkittyjä resursseja. Yhdellä, kaikkien ilmeisimmällä tasollaan tagit helpottavat informaation löytämistä. Resurssille voidaan antaa nimi, joka kuvaa sitä paremmin kuin resurssin luojan sille antama kuvaus. Kun asiaa tarkastellaan hieman tarkemmin, havaitaan että resurssien nimeämissä on kyse sosiaalisesta prosessista, jossa ihmiset paljastavat johonkin asiaan liittämiään merkityksiä. Ajatellaampa vaikka seuraavaa kuvaa, johon on liitetty tageja:

nuclear power plant, target, Jihad, energy resource, Thernobyl, Mutated children

Resurssiin liitetyistä merkityksistä päässään vihille jo tagien teksteistä. Perinteisesti, informaation löytämisen tehokkuutta ajattelevat palvelujen käyttäjät ovat viime aikojen keskusteluissa ovat olleet huolissaan tagien kokemasta inflaatiosta - ihmisillä on tapana käyttää tageja epätäsmällisesti ja nimetä asioita heidän informaation löytämisen kannalta "väärin". Jokin tagi saattaa koota allensa resursseja, jotka eivät ensiajattelemalla liity millään tavalla toisiinsa.

Lokerot ja lineaarisuus murtuvat. Olemme siirtyneet todelliseen hypertekstiin, sellaiseen, jonka Godard tuntisi omakseen. Ylä-Kotola (2000) viittaa Godardin sanoneen[s.45) : "keksiminen, luominen tapahtuu aina analogisesti". Godard näkee että taideteoksen luominen lähtee liikkeelle yhdestä solusta johon erilaisuuksien ja vastaavuuksien nojalla yhdistetään muita. Tagit ovat se liima, joka antaa kuluttajille vallan luoda yhteyksiä eri mediaresurssien välille ja osoittaa yhteyksiä jotka jäisivät muuten näkemättä. Tiedon organisoimiseen tarkoitetetun välineen luova väärinkäyttö on hypermediaa parhaimmillaan. Tätä potentiaalia ei ole kuitenkaan vielä huomattu hyödyntää (lukuunottamatta kahta poikkeusta, jotka eivät täysin kuitenkaan vastaa sitä ilmaisun muotoa, jota nyt tarkoitan) ja palveluiden moderointi pitänee huolen siitä, että rajuimmat assosioinnit ja analogiat jäänevät tekemättä.

Ylä-Kotola M. ja Arai M. 2000. Uusmediatieteen perusteet. Oy Edita Ab, Helsinki, 2000.

[muokattu 28.7 klo 9.20: Pari typoa korjattu ja sanavalintoja tehty selkeämmiksi]