Vaikuttaa siltä, että en vielä pääse pohdiskelemaan muita aiheita, koska Ylä-Kotolan& Arain kirjoitukset hypertekstiutopioista synnyttävät yhä uusia ajatuksia. Hiljattain lukemieni tenttikirjojen sisällöt (H.A. Olson : The Power to Name: Locating the limits of subject representation in libraries sekä Geoffrey C. Bowker & Susan Leigh Star : Sorting Things Out:Classification and Its Consequences) sekä Ylä-Kotolan & Arain pohdinnat yhdistyvät keitokseksi, josta tuntuu riittävän lusikoimista vielä UM05-kurssin jälkeenkin.

Lukemani kirjat käsittelevät luokitusjärjestelmiä, jotka läpäisevät arkitodellisuutemme. Luokittelemme jatkuvasti kaikkea havaitsemaamme eri kategorioihin - koko ajattelumme perustuu luokitteluun, jota emme välttämättä tee tietoisesti. Mielemme luokitusjärjestelmä on meille näkymätön. Kaikille tuttu näkyvä luokitusjärjestelmä on käytössä kirjastoissa. Kirjaston hyllyissä olevat kirjat ovat siististi järjestyksessä - mutta miksi juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat? Näkyvät luokitusjärjestelmät otetaan näkymättömien tapaan usein annettuina eikä niiden olemassaolon perustaan juuri pureuduta. Kirjat ovat tietyssä järjestyksessä ja sillä hyvä!

Kirjaston hyllyissä olevat kirjat ovat siististi järjestyksessä - mutta miksi juuri siinä järjestyksessä, jossa ne ovat?

Luokitusjärjestelmät ovat kuitenkin konstruktioita siinä missä mikä tahansa ihmisen luoma järjestelmä. Niiden taustalla on arvovalintoja, kiivaitakin kiistoja ja osapuolien välistä kädenvääntöä. Joku on päättänyt mitä luokitukseen otetaan mukaan, ylipääntänsä sen, mitä luokituksella voidaan ilmaista. Kun asia tai ilmiö asetetaan tiettyyn luokkaan, siihen luodaan jokin näkökanta ja muut perspektiivit rajautuvat pois. Luokittaminen on siis voimakasta vallankäyttöä - näkymätön häkki focaultilaisessa hengessä.

Kun asia tai ilmiö asetetaan tiettyyn luokkaan, siihen luodaan jokin näkökanta ja muut perspektiivit rajautuvat pois.

Lukemani teokset tutkivat luokitusjärjestelmien valtarakenteita. Bowker & Star ovat valinneet menetelmäkseen diskurssianalyysin, jonka avulla he pureutuvat mm. epidemologisena työvälineenä käytettyyn ICD (International Classification of Diseases)-luokitukseen sekä Etelä-Afrikan apartheid-aikana luotuun ihonväriuokitusjärjestelmään. Hope A. Olsonin The Power to Name käsittelee puolestaan kirjastoluokituksia ja niihin sisäänrakennettua vallankäyttöä. Olson osoittaa analyysissään kuinka luokituksiin on rakennettuna maailmankuva, jossa asioita tarkastellaan valkoisen länsimaalaisen miehen perspektiivistä.

Luokitusjärjestelmät ovat perinteisesti olleet ylhäälta alas rakennettuja projekteja. Niiden rakenteessa on pyritty hierarkkisuuteen, itsensä Aristoteteleen ja Francis Baconin asettaman esimerkin ohjaamana. Syntytapansa ja rakenteensa vuoksi luokitusjärjestelmiin ujuttautuu mukaan arvolatauksia, joita lukemani teokset purkavat.

Luokitus kuvaa todellisuuden sellaisena, kun sen luoja haluaa todellisuuden näyttäytyvän, joko tietoisesti tai huomaamattaan maailmankuvansa luokitusjärjestelmään siirtäen. Eikö luokituksen käyttäjiä kuitenkin palvelisi parhaiten luokitus, joka heijastelisi suoraan heidän maailmankuvaansa. Vielä parempi olisi, jos luokitus voisi palvella heterogeenistä käyttäjäjoukkoa, kuvitteellisen Keskiverron sijaan.

Pohdiskelin luokitusjärjestelmää, joka yhdistäisi nykyisten avainsanoja (tageja) hyödyntävien luokitusten sekä hierarkkisen luokitusten parhaat puolet. Avainsanaluokituspalveluissa nimeämisen käytännöistä päättävät palvelun käyttäjät ja suosituimmat tagit vakiintuvat asioiden nimiksi. Nykyiset järjestelmän osaavat ryhmitellä yhdessä esiintyvät tagit "tagiryppäiksi" - esimerkiksi jos Henkilö A on nimennyt ottamansa kuvan tageilla "veturi, taksi, valtamerilaiva, kulkuvälineet, matkustaminen" ja Henkilö B ""veturi, juna, vaunu, matkustaminen, rautatiet" ja Henkilö C päättää tutkia, mitä kuvia palvelussa on nimetty tagilla "kulkuvälineet", hän saa eteensä tagilla nimetyt kuvat ja lisäksi avainsanaryppään, jossa ovat tagit "veturi, taksi, valtamerilaiva, rautatiet,vaunu,matkustaminen". Avainsanojen suhde toisiinsa ei kuitenkaan tule millään tavalla ilmi, esimerkiksi miten avainsanat "valtamerilaiva" ja "kulkuvalineet" suhtautuvat toisiinsa.

Perinteisissä luokitusjärjestelmissä, kuten esimerkiksi Yleisessä suomalaisessa asiasanastossa , luokituksen rakentaja on määrittänyt termien suhteet toisiinsa. Esimerkiksi sana "kissaeläimet" esitetään YSA:ssa näin:

Käytettävä asiasana: kissaeläimet Laajemmat termit: petoeläimet Suppeammat termit: gepardi ilves jaguaari kissa leijona leopardi lumileopardi metsäkissa oselotti puuma tiikeri Kuuluu ryhmiin: [17] Eläintiede

Pohdin, voisiko joukkojen voiman valjastaa nimeämisen lisäksi suhteiden määrittelyyn, eli käyttäjät voisivat järjestelllä tagit oikeaksi katsomaansa hierarkiaan. Mikään ei estäisi myöskään hierarkioiden rinnakkaiskäyttöä, itse asiassa voisi olla mielenkiintoista tutkia kuinka eri ihmisryhmät luokittelevat eri asioita maailmankuvansa mukaisesti samalla luoden kertomusta omasta maailmastaan.

Minulla on aavistus, että Godardilla on paikka tässä ajatusrakennelmassa. Vastaus löytynee Ylä-Kotolan väitöskirjasta.